"Anteeksi, en kuullut. Pääni oli perseessäni."

Lapselle opetetaan jo pienestä pitäen, että suurin synti on pahuus. Sadun ilkeä (ja ruma!) noita haluaa tehdä ilkeitä asioita kiltille (ja kauniille!) prinsessalle. Sadun opetus on aina se, että paha saa palkkansa. Luutunut käsitys ihmisen perimmäisestä olevaisuudesta vaatii kuitenkin päivitystä. Helmasyntimme ei nimittäin ole pahuus, vaan se on typeryys, ja siitä vasta palkkaa maksetaankin.

Satuihin uskova, draamaan taipuvainen länsimaisessa kulttuuriperimässä uppopaistettu ihminen harhailee elämänsä poluilla pahuutta peläten. Hän etsii sitä, löytääkin, nimeää pahuudeksi. Sitten varoo. Kaikki on hyvin niin kauan, kun pää on poterossa ja happivaje sitä luokkaa, ettei ajatuksen kaari levittäydy turhan kauas keskiöstä.

Sopivan gamma-aallon löydyttyä matka jatkuu katse tiukasti auringon kultaamassa horisontissa. Kaidalla tiellä taiteillessa tapahtuu kuitenkin jotain häiritsevää, jotain, mikä melkein saa matkalaisen vilkaisemaan jalkoihinsa, mutta vain melkein; alhaalla, näkökentän periferiassa, lupsahtelevat jalat tuon tuostakin saviselta tieltä ojan puolelle. Ja kengät, ne eivät ole enää valkoiset vaan ruskeatuhruiset, ojan liemessä lionneet, märältä haisevat. Tämä kaikki on silkkaa vahinkoa, tietenkin, tie on liukas ja askel harhailee sen kummemmin yrittämättä. Eihän kukaan tahallaan itseään tahri, tahi toista loukkaa, yrittää vain polulla itse selvitä parhaansa mukaan.

Mutta niin vain on ihminen typeryyteensä tahriintunut. Ovela ihminen tekee kaikkensa typeryytensä verhotakseen, perustaa lahkoja ja järjestöjä, missä yhdessä hyvän hiileen puhalletaan, takapuolet tanakasti muulle maailmalle pystyssä. Kotipihoilla hymyillään laimeasti, kuunnellaan kohteliaisuudesta, ajatukset kuitenkin jo syvällä siellä, minne aurinko ei paista.

Ja hyvästäkin puhutaan, luodaan tarinaa, joka on sadusta niin kuin pahuuskin. Jokaisella on oma tarinansa, oma taiturimainen naamarinsa, joka syötetään halukkaalle yleisölle pehmeäksi keitettynä. Lillutaan yhdessä tässä ureanlämpimässä lammikossa, tykätään yhdessä! Etenkin, jos siten välttyy koskaan näkemästä kenenkään naamaa hoodeenä. Liika todellisuus, se ei ole hyvästä.

Vaikka eihän sitä kukaan hyväksi ihmiseksi itseään vasiten nosta, jotenkin sitä vain päätyy sellaiseksi. Ensin sitä surffailee ja sitten sitä putoaa kaninkoloon ja pian sitä huomaakin jo lootuksenkukan kukkivan siellä kaikkein pyhimmässä. Ja sitä kun kumartuu nuuhkimaan, huomaa pian, että pää on juuttunut korvista kiinni, eikä sitä sitten tarvitsekaan enää huolehtia yhtään mistään. On jotenkin uudestisyntynyt olo.

Mutta kengät. Ne eivät pirulaiset vaan tahdo lähteä jalasta.