Hefhefhefhef, hefhefhefhef. Sen ääni kuuluu kauas, kiirii ympäri maapallon kuin löyhäpäinen liturgia. Sieltä se nyt tulee, katsokaa, sillä on aamutakki päivälläkin, hohhohhahhah, on se velikulta, Hef the Chef, miesten mies, ja etenkin naisten. Kaikkien naisten mies, taikka omistussuhde käännettynä, mies, jolla on kaikki naiset.
Alttarin yllä käsiään levittelee tämä sosiopaatin oirekuvastoa esittelevä epeli, joka kustansi lehteä, jonka ääressä miehet runkkasivat. Aameniaan auliisti annostelee mies, joka eli unelmaansa pelimiesten ja palkintonaisten kartanossa, jossa ruoho oli vihreää aidan molemmin puolin ja aivan suhisi pinkeänä puputytöistä. Hef oli heille ojentanut korvat ja töpöhännät, ne olivat hänen omaisuuttaan, muistutti El Hefe toista kulmakarvaansa veikeästi kohottaen vielä hännänpäästä kiinni pitäessään. Pupu on jo satimessa, kohauttaa olkiaan, we’re all disposable, hän sanoo ja nappaa napin, nappaa toisen, ei enää erota itseään pupumerestä. Elämä on, etenkin Usalassa, sen tietää puputyttö. Ja jos ei mieli Hefin petiin on turha haaveilla college fundista, dental planista, health caresta. Nobody cares but me, sanoo puputyttö ja nielaisee, kolmannen napin ja viimeiset ylpeytensä; nieltävää riittää, ja aivan laitimmaisena hän nielaisee oman kiukkunsa -
koska kukaan ei kuitenkaan kuuntele, Hef’s got deaf ears, ja vaikka joku kuulisikin, kukaan ei usko (huono sanavalinta vaikka pyhän äärellä ollaankin), ja vaikka uskoisikin, kukaan ei välitä. This mansion has only one Lord, ja se jumala elää omalle halulleen ja kalulleen. Antakaa naisten tulla tyköni, Hef hirnuu ja muistuttaa, että naisethan juuri vapautuivat, polttivat liivinsä, ja sen ansiosta mukavana sivujuonteena saivat nauttia naisten alati auliimmin aukeavista reisistä hekin, pupupapit, jotka jakoivat pienenpieniä valkoisia öylättejään, toisinaan jauhettunakin, aamen kun saa men.
Mutta miksi miehen hyvä on naisen paha tässä julmetun jumalaisessa kartanossa? Miksi naisen hyvä on alisteinen miehen hyvälle? Vapautunut nainen kaiketi ymmärrettiin väärin; hänen oli oltava nainen, joka ei nipota, jonka halut ovat olemassa suhteessa mieheen; se, mitä mies haluaa, nainen haluaa antaa. What a Coinky-dink, puputyttö kimahtaa.
Ehkä allegoria auttaa avaamaan askarruttavaa asiaa: Kun Jumalan paikka oli auki eräänä sateisena sunnuntaina, taivaanportti oli jäänyt raolleen, ja sieltä käärme livahti sisään. Eevan jalkojen välissä, nimittäin, vihreän häntänsä juuri ja juuri reisien väliin vetäisten. Eeva nyhti helmojaan alemmas, punasteli niin kainosti, että Pietarikin meni retkuun ja toivotti tervetulleeksi Eevan taivaaseen, joka olisi nyt, Jumalan paikan ollessa yhä pätevää hakijaa vailla, naisen ja käärmeen. Mieshän oli jo aiemmin karkotettu paratiisista, mutta nainenpa oli ollut ovelampi, haukannut omenaa, nähnyt tien paratiisiin, ottanut käärmeen rengikseen. Siitähän vitkaan eroon pääsisi, eikö vain, heittäisi hetkuhännän vaikka helvetin lieskoihin; mutta nainenpa niin mieltyi paratiisiin, parasiiteilla tai ilman, että hillui vain kaiket illat pilvenhattaralla, ei kellariin kerennyt ja unohti käärmeen tykkänään.
Mutta käärmepä ei unohtanut. Se raivasi paratiisin puut ja kukkakedot kaikessa hiljaisuudessa tieltään ja perusti tilalle haaremeita ja bordelleita ja pornolehtiä sillä välin kun nainen leyhytteli alati ylähuulelle kihoavia hikikarpaloita viikunanlehdellä, jonka oli napansa alta riuhtaissut. Mikä saatana se on kuin noin hikoiluttaa? nainen äimisteli, helvetin lieskatko ne siellä, sinnekö minä sen käärmeen paninkin? No eipä mitä, vaatteitta kun kuitenkin oltiin, sekä nainen että käärme, niin joten kuten toimeen tultiin, vaikka nahka kesi ja kupli.
Takaisin maanpäälliseen paratiisiin, pilveltä pedille, jossa pyhällä nahkanuijalla naisten päihin järkeä taottiin ja tärkeää jaettiin. Tiesittekö muuten, että käärme syö pupuja? Hef kysyy juuri päivän panolta eli kuukauden kansikuvatytöltä. Tyttö muikistelee suutaan juuri niin kuin vain odottaa sopii, kun on koko päivän ollut kameran edessä esittämässä viatonta hutsua. Hef nuolaisee sikariaan ja työntää sen suuhunsa, liian syvälle niin että yökkää, ele, jolle puputytöt kihertävät kaljuja kuonojaan samalla sukien. Hef liu’uttaa sikarin huultensa välistä ja lipoo kärkeä terävällä kielellään; pian sikarin paksu, rikas savu peittää alleen pedin ja koko kartanon ja kaiken sen, mitä siellä vapauden nimeen tapahtuu. Heeros on minun paimeneni, Hef tuumaa kattopeiliin katsoessaan, eikä minulta mitään puutu; kun vedän ensin pääni pilviin ja työnnyn sitten kaninkoloon, paha muuttuu hyväksi ja livahdan limbuksen ohi taivaaseen. Nämä eläimelliset enkelit ympäröivät minut, ja kun juon heidän vertaan, sillä hetkellä minä tiedän olevani valittu, ja kaikki ziljoonat zyntini ovat anteeksiannetut.
Isättömän pojan eli pyhän Hefen nimeen, pitkä värisevä aamen.
 |
