Pelasta maailma

Niin paljon ihminen maailmaa rakasti, että oli valmis tekemään sen puolesta mitä tahansa. Jopa valehtelemaan.

Otos 1: cityvihreä Tuukka. Tuukka pyöräilee töihin eikä peseydy liiallisen usein. Tuukka on ahkera sosiaalisen median käyttäjä, ja hänen postauksensa käsittelevät usein maailman epäkohtia: luonnon saastumista, luonnonvarojen tuhlaamista sekä varallisuuden epätasaista jakautumista. Tuukalla on neljä lasta, joita hän haluaa opastaa luontoystävällisen ajattelun saloihin. Tuukalla on vaimo, joka käyttää siivouksessa luontoystävällisiä puhdistusaineita, joita ei todellakaan ole hankittu mistään automarketista. Kun taloyhtiön vihainen mummo kertoo Tuukalle tämän lasten jahtaavan pihalla linnunpoikasia, Tuukka tuhahtaa: ”Maailmassa on suurempiakin ongelmia.”

Otos 2: punkkarityttö Esme. Esme asuu suuren kaupungin keskustassa ja hänellä on kissa. Esme rakastaa eläimiä. Eritoten hän rakastaa kissaansa, jonka kanssa loikoa pitkillä aamu-unilla kantakaupunkilaisessa yksiössään. Esmellä on paljon ystäviä, jotka kaikki rakastavat eläimiä ja jotka kaikki ovat vegaaneja. Esmen ystävät asuvat pitkin maapalloa, sillä Esme on tutustunut moniin ihmisiin lukuisilla matkoillaan. Hän on käynyt preerialla, savannilla ja sademetsässä. Ystäviään Esme lennähtää tapaamaan tuon tuostakin, mikä on helppoa, sillä Esme on työtön.

Otos 3: ylempi toimihenkilö Pirjo. Pirjo asuu kaupunginosassa, jossa ollaan omasta kaupunginosasta ylpeitä. Kyse ei ole mistään hienostoalueesta, mistä Pirjo saa salaa outoa tyydytystä. Pirjon lapset käyvät päiväkotia, jonka asiakkaat ovat monesta maailman kolkasta. Hän on yhtä mieltä muiden vanhempien kanssa siitä, että lapset oppivat tällä tapaa ilahduttavasti moniarvoisuutta. Pirjon kotona ei ole koskaan käynyt yhtäkään ulkomaalaistaustaista henkilöä.

Hyvyys saattaa joskus olla sitä, että ihminen luo illuusion omasta valveutuneisuudestaan puhumalla myönteisesti asioista, jotka eivät suoranaisesti kosketa hänen elämäänsä millään lailla. Ihminen haluaa syleillä maapalloa, sen eläimistöä ja kansakuntia, mutta siihen ihmisen kädet ovat auttamattoman lyhyet, ja lopultakin hän päätyy hyväilemään vain omia kylkiään. On helppoa sanoa olevansa suvaitsevainen mutta vaikeaa suvaita alakerran räkänokkaa, joka päivästä toiseen koettelee hermojasi pelkällä olemuksellaan. On helppoa sanoa rakastavansa eläimiä mutta vaikeaa rakastaa sitäkin kädellistä, joka juo joka kerta itsensä tolkuttomaan humalaan suvun yhteisellä joulumökillä. On helppoa kierrättää mutta vaikeaa olla haalimatta tavaroita, joiden valmistaminen ja kuljettaminen tuottaa suurimman osan maailman saasteista.

On vaikeaa sanoa mitään tyhjentävää, vaikeaa olla oikeassa, vaikeaa pelastaa koko maailma.

Ihminen – pelasta edes itsesi.

Rakasta naapuriasi

Elämäsi tärkein ihminen ei ole äitisi, terapeuttisi, lääkärisi tai pappisi. Ei. Elämäsi tärkein ihminen on naapurisi. Nämä meidän jokaisen arkea muovaavat kanssaeläjät jäävät helposti unholaan, kun listaamme iltarukouksessa läheisiämme, mutta naapurin merkitys nousee arvoon arvaamattomaan etenkin silloin, kun seinän taakse osuu kamalan ihana taikka ihan kamala eläjä. Naapuruutta kuvaavat monet termit, jotka tavallisesti yhdistämme romanttisiin kuvitelmiimme mistä tahansa läheiseksi luokittelemastamme ihmissuhteesta. Seuraava listaus esittelee joitakin naapuruussuhteille tyypillisiä ominaisuuksia.

Rehellisyys,

nimittäin brutaali sellainen. Kuinka monelle ihmiselle voit sanoa olevasi täydellisen rehellinen? ”Minä en ainakaan koskaan huuda noin kovaa lapsilleni.” ”Ei tuollaisessa nimittelyssä ole mitään rakentavaa.” ”Ei me oikeastaan edes katsella televisiota. Tänäänkin oltiin pihalla monta tuntia.” Valhe tai vähintäänkin kaunisteltu totuus toisensa jälkeen putoilee puhumisesta ahavoituneilta huuliltamme, kun jaamme elämäämme kahviloiden pöydissä ystäviemme kanssa. Naapurille on turha kehitellä moisia satuja, sillä hän tietää senkin, mitä emme soisi kenenkään tietävän. Hän kuulee alkukantaisen karjuntasi, kun lapsi ei kymmenennenkään kehotuksen jälkeen suostu siirtymään lattialta makuuasennosta hampaiden pesun pariin, sillä ”hänen jalkansa ovat väsyneet ja koska äiti on tyhmä”. Naapuri tietää tasan tarkkaan, miten laaja on se liika- ja haukkumanimien kirjo, jota käytät puolisostasi – myös silloin, kun tämä ei ole itse läsnä. Naapurilla on tarkka näkemys siitä, kuinka monta tuntia päivässä televisiosi on valjastettu piikomaan lapsiasi. Ja jos joskus onkin käydä niin, että joku elämääsi suloisesti kaunisteleva puolitotuus tai kokovalhe on lipsahtamassa suustasi hiekkalaatikon tai roskakatoksen liepeillä, suuntaat punehtuneena katseesi maahan ennen kuin olet päässyt lauseen puoliväliin, ja puhe katoaa jonnekin lehtipuhaltimen hurinan sekaan. Naapuri ei näistä erheellisistä lausunnoista vaadi meitä tilille, vaan hymyilee laupiaasti ja johdattelee keskustelun turvallisille vesille, kuten f-rapun kesämieheen, joka taas edellisellä viikolla makasi väärän rapun edessä naama veressä.

Avuliaisuus

Naapureiden kesken harjoitettu yhteisöllisyys on sitä parasta laatua, nimittäin pakotettua yhteisöllisyyttä. Kuinka moni meistä kehtaa jättää pihalla pyöränpumppua kaipaavan tai oven takana tyhjä munakenno kädessään surkeana tönöttävän naapurin pulaan? Tarjoamme apuamme, sillä kieltäytyminen ei ole todellinen vaihtoehto. Käänteinen ilmiö, eli avun pyytäminen, jotta naapuri saisi vuorostaan astua sankariauttajan rooliin, on vähintäänkin yhtä tärkeä osa naapuruussuhteita. Naapuri, joka ei milloinkaan pyydä apua, ei ole hyvä naapuri. Hän antaa helposti itsestään kylmäkiskoisen ja koppavan vaikutelman. Valuta siis perunajauhosi viemäriin ja soita naapurin ovikelloa. Se tyydytys, jota naapuri auttamisestasi saa, on kuin naapurustoa yhteen sitova liima.

Kuunteleminen

Kun naapuri avautuu sinulle pihapihlajan katveessa, kuuntele auliisti. Anna naapurin puhua, anna hänen vuodattaa tuskiaan ja ilojaan estoitta. Pidättäydy kommentoimasta tarpeettoman kärkkäästi hänen mielipiteitään, sillä väärä sana väärällä hetkellä linkoutuu koko naapuruston tietoisuuteen valon nopeudella. Saatko pyytämättä täyspitkän luennon taaperoimettämisen kertakaikkisesta paremmuudesta? Nyökyttele innokkaasti mukana. Kertaako naapurin dementoitunut mummo sinulle ties kuinka monetta kertaa miehensä kolotuksia – miehen, joka itse asiassa on kuollut jo kaksi vuotta sitten? Kuuntele pää empaattisesti kallellaan. Näetkö korttelikyylän kaivavan puhelintaan asiattomasti pihatien varteen parkkeeratun auton kohdalla? Heilauta kättäsi iloisesti mennessäsi. Sillä tärkeintä on kuitenkin…

Rakkaus

Rakasta naapuriasi vähintää yhtä paljon kuin itseäsi ja mieluummin vieläkin enemmän. Sillä naapuri on enemmän kuin ystävä. Häntä et nimittäin pääse karkuun edes omassa kotonasi.

Matka Muualle ja takaisin

Kun ihminen menee käymään Muualla, hänestä tulee Toinen. Hetkellisesti hän on värikkäämpi, kiiltävämpi ja kauniimpi kuin mitä hän ennen paikan vaihdosta oli. Muualla kaikki on erilaista, ja uutuudessa kylpevä ihminen antaa erilaisuuden valua päälleen ja alleen, imeytyä joka huokoseen. Hän marinoituu toisenlaisuudessa, hän leivittää itsensä hienon rantahietikon pölyssä. Hän haluaa osansa tuota muunlaisuutta, tuota jotain, joka ei ole hänen kaltaistaan, mutta jonka kaltaiseksi hän haluaisi tulla.

Prosessi menee kutakuinkin näin: ihminen matkustaa Muualle täynnä vanhaa, väsynyttä itseään. Muualle saavuttuaan ihminen hakeutuu mitä pikimmiten katukahvilaan taikka vastaavaan sykkivään solmukohtaan, missä aloittaa muuksitulemisprosessin. Tämän kolmivaiheisen prosessin ensimmäinen vaihe on Haihdutus. Siinä ihminen liottaa vanhaa minäänsä uuden katukuvan ihmisvilinässä. Pieniä paloja hänen minuudestaan lopsahtelee ohikulkijoiden kasseihin, hatunliereille ja hihansuihin. Kun ihminen on virunut tarpeeksi ohueksi, on toisen vaiheen aika. Sen vaiheen nimi on Kuulostelu. Se on näennäisesti valju tapahtuma, mutta todellisuudessa tämä vaihe on kaikkein kriittisin Toiseksi tulemisessa. Tässä vaiheessa ihminen tutkailee itseään, etsii uutta paikkaansa. Mikä on se lokero, jonka ihminen mieluiten haluaisi täyttää? Lokeron on luonnollisesti oltava uusi ja mielikuvitusta kiihottava, jopa sellainen, joka tuntuu hieman pelottavalta. Sillä muutokseen sisältyy aina pelkoa, ja ilman muutosta ei ole Elämää. Kun tarpeeksi pitkä etsikkoaika on koettu – tämä vie tavanomaisesti noin kymmenestä minuutista kahteen tuntiin – on aika siirtyä kolmanteen vaiheeseen, joka on Toteutuminen. Tässä vaiheessa ihminen alkaa käyttäytyä uusien periaatteidensa mukaisesti eli todentaa uutta minäänsä. Tämä vaihe on vaiheista miellyttävin, ja useilla turistikaduilla onkin mahdollista havaita kokonaisia ihmisryppäitä, jotka etenevät vielä haparoivin askelin maailmaasyleilevä loiste kasvoillaan. Tässä minä tulen! Se olen minä, etkö tunne minua!

Mutta niin kuin loma lähenee loppuaan, niin myös Toiseus alkaa polttaa kultaista lankaansa hetimiten, kun ihminen on sen itsestään löytänyt. Tätä vääjäämätöntä kulumista ei ihminen ensi alkuun huomaa, mutta viimeistään kotiovella posteja eteisestä keräillessään hän alkaa huomata epämiellyttäviä merkkejä entisen itseytensä palaamisesta. Hätäisin käsin hän yrittää työntää maksamattomia laskuja kiiltäväkantisen lehden väliin – sen samaisen lehden, jonka tilausta hän ei jostain syystä millään saa peruttua; hän kääntää katseensa kenkätelineestä, jonka alle kerääntynyttä hiekkaa kukaan ei ole siivonnut. Mutta on jo liian myöhäistä. Ihminen hämmentyy, siinä kenkien ja takkien katveessa eteisen matolla polvillaan hän hämmentyy, ja muistaa jälleen kipeän kirkkaasti, kuka on ja mistä tulee.

 
Viikon päästä lomakuvia esitellessään hän naureskelee hermostuneesti lievää myötähäpeää tuntien sille autuaasti hymyilevälle olennolle, joka on hän itse. Muualta tuotu levite maistuu ruisleivän päällä oudon suolaiselta, ja muualta hankittu päähine näyttää kotipeilissä yksinomaan pöyhkeältä. Lopulta päivät ajavat ihmisen kiinni, ja hän tarttuu alle jäämisen pelossa tuttuihin korsiin ja kursii elämänsä jälleen sellaiseksi, jollaisena sen muistaa. Jonain hämäränä hetkenä hän uneksii vielä kultaisista, kaukaisista rannoista, mutta ne ovat muuttuneet saduksi, joksikin, jota muistella silloin, kun on varmasti yksin, viltti ja kirja sylissä, ikkuna vain vähän lintallaan, jotta omenapuiden tuoksu pääsisi sisään.