Matka Muualle ja takaisin

Kun ihminen menee käymään Muualla, hänestä tulee Toinen. Hetkellisesti hän on värikkäämpi, kiiltävämpi ja kauniimpi kuin mitä hän ennen paikan vaihdosta oli. Muualla kaikki on erilaista, ja uutuudessa kylpevä ihminen antaa erilaisuuden valua päälleen ja alleen, imeytyä joka huokoseen. Hän marinoituu toisenlaisuudessa, hän leivittää itsensä hienon rantahietikon pölyssä. Hän haluaa osansa tuota muunlaisuutta, tuota jotain, joka ei ole hänen kaltaistaan, mutta jonka kaltaiseksi hän haluaisi tulla.

Prosessi menee kutakuinkin näin: ihminen matkustaa Muualle täynnä vanhaa, väsynyttä itseään. Muualle saavuttuaan ihminen hakeutuu mitä pikimmiten katukahvilaan taikka vastaavaan sykkivään solmukohtaan, missä aloittaa muuksitulemisprosessin. Tämän kolmivaiheisen prosessin ensimmäinen vaihe on Haihdutus. Siinä ihminen liottaa vanhaa minäänsä uuden katukuvan ihmisvilinässä. Pieniä paloja hänen minuudestaan lopsahtelee ohikulkijoiden kasseihin, hatunliereille ja hihansuihin. Kun ihminen on virunut tarpeeksi ohueksi, on toisen vaiheen aika. Sen vaiheen nimi on Kuulostelu. Se on näennäisesti valju tapahtuma, mutta todellisuudessa tämä vaihe on kaikkein kriittisin Toiseksi tulemisessa. Tässä vaiheessa ihminen tutkailee itseään, etsii uutta paikkaansa. Mikä on se lokero, jonka ihminen mieluiten haluaisi täyttää? Lokeron on luonnollisesti oltava uusi ja mielikuvitusta kiihottava, jopa sellainen, joka tuntuu hieman pelottavalta. Sillä muutokseen sisältyy aina pelkoa, ja ilman muutosta ei ole Elämää. Kun tarpeeksi pitkä etsikkoaika on koettu – tämä vie tavanomaisesti noin kymmenestä minuutista kahteen tuntiin – on aika siirtyä kolmanteen vaiheeseen, joka on Toteutuminen. Tässä vaiheessa ihminen alkaa käyttäytyä uusien periaatteidensa mukaisesti eli todentaa uutta minäänsä. Tämä vaihe on vaiheista miellyttävin, ja useilla turistikaduilla onkin mahdollista havaita kokonaisia ihmisryppäitä, jotka etenevät vielä haparoivin askelin maailmaasyleilevä loiste kasvoillaan. Tässä minä tulen! Se olen minä, etkö tunne minua!

Mutta niin kuin loma lähenee loppuaan, niin myös Toiseus alkaa polttaa kultaista lankaansa hetimiten, kun ihminen on sen itsestään löytänyt. Tätä vääjäämätöntä kulumista ei ihminen ensi alkuun huomaa, mutta viimeistään kotiovella posteja eteisestä keräillessään hän alkaa huomata epämiellyttäviä merkkejä entisen itseytensä palaamisesta. Hätäisin käsin hän yrittää työntää maksamattomia laskuja kiiltäväkantisen lehden väliin – sen samaisen lehden, jonka tilausta hän ei jostain syystä millään saa peruttua; hän kääntää katseensa kenkätelineestä, jonka alle kerääntynyttä hiekkaa kukaan ei ole siivonnut. Mutta on jo liian myöhäistä. Ihminen hämmentyy, siinä kenkien ja takkien katveessa eteisen matolla polvillaan hän hämmentyy, ja muistaa jälleen kipeän kirkkaasti, kuka on ja mistä tulee.

 
Viikon päästä lomakuvia esitellessään hän naureskelee hermostuneesti lievää myötähäpeää tuntien sille autuaasti hymyilevälle olennolle, joka on hän itse. Muualta tuotu levite maistuu ruisleivän päällä oudon suolaiselta, ja muualta hankittu päähine näyttää kotipeilissä yksinomaan pöyhkeältä. Lopulta päivät ajavat ihmisen kiinni, ja hän tarttuu alle jäämisen pelossa tuttuihin korsiin ja kursii elämänsä jälleen sellaiseksi, jollaisena sen muistaa. Jonain hämäränä hetkenä hän uneksii vielä kultaisista, kaukaisista rannoista, mutta ne ovat muuttuneet saduksi, joksikin, jota muistella silloin, kun on varmasti yksin, viltti ja kirja sylissä, ikkuna vain vähän lintallaan, jotta omenapuiden tuoksu pääsisi sisään.