Unohda kaljakellunta, aloita tunnevellonta! Sopivia alustoja siihen ovat muun muassa henkisen onanian alttarit Instant-gratifigram ja Feeling-hookbook. Tunnevellontaan sinun ei tarvitse hankkia kalliita erikoisvälineitä, sillä tunnevellojan tärkein väline on oma tunne. Tunnevellonnassa aivan tavallinen tunne vanutetaan, venytetään ja vempataan aivan uusiin ulottuvuuksiin, ja lopputuloksena on, että tunnevelloja, mikäli harjoittaa vellontaa oikeaoppisesti, sokeutuu toisten tunteille, ja niistä tulee hänen silmissään toisarvoista.
Vannoutunut tunnevelloja hakeutuukin mieluiten seuraan, jossa saa velloa kaikessa rauhassa häiriöttä. Tämä onnistuu helpoiten, mikäli tunnevelloja löytää itselleen niin kutsuttua helppoa seuraa. Helpon seuran määrittävin piirre on, että se ei vaadi tunnevellojalta mitään, mikä puolestaan tarkoittaa sitä, ettei kohteeseen saa olla minkäänlaista tunnesidettä; tällöin vellojan kaikki tunnekapasiteetti vapautuu täysimuotoiseen tunnevellontaan. Mikäli tunnevelloja soveltaa oppejaan sellaisissa ystävyyssuhteissa, joiden toinen osapuoli ei ole sitoutunut tunnevellonnan periaatteisiin, vellonnalla voi olla seuraavanlaisia seuraamuksia: huumorin kuolema (koska näköalattomassa tunnetahmassa ei suvaita pirullisuutta), ystävyyden kuolema (koska vastavuoroisuuden vaatimus pilaa ihanan itseromanttisen tunnelman) ja järjen kuolema (koska järki ja tunne, you know).
Jos tarkkaillaan edistyneen tunnevellojan elämää, voidaan siinä havaita seuraavanlainen piirre: tunnevelloja on onnistuneesti onnistunut ulkoistamaan elämänsä tunnekuplaan, joka leijuu sopivan välimatkan päässä omasta todellisesta elämästä. Tunnekuplan värikäs pinta heijastelee maailmaa juuri sopivan epäselkeästi siten, että näkemänsä voi tulkita oikeastaan miten tahansa, ihan fiilispohjalta. Kaikki epämääräisyydet ja käsittämättömyydet, niille huiskitaan hyvästiksi jostain pilvien lomasta, läheltä aurinkoa, sieltä missä ajatus on liuennut pelkäksi tunnelitkuksi, joka sitten nautitaan ällömakean unohduksen nektariinin tavoin.
Ja lopulta, tunnekellujan saavutettua suurmestarivellojan arvon, jatkuvan tunnetilityksen turvottamien aivojen sumeissa sopukoissa tehdään havaintoja nektariinivirrassa lilluen, keltaisen kultaisessa elämänkaltaisessa virrassa, jonka pinnan alle tosiasiat uppoavat niin, että niiden voi kuvitella olevan vain pyörteitä virrassa, jotain, mitä vältellä, karikkoja kenties. Kas siinä lojuu aaltoin vietävänä tunnevelloja puhallettavassa paatissaan, kuin lapsi suklaavirran vietävänä, aina vain herkullisempien tunnekuvien perässä, aina kokkansa sinne päin kääntäen, josta pursi voisi uuden sysäyksen saada. Eespäin käy tunnevellojan tie, hän sykkii eteenpäin hohtavassa hunajanektariinivirrassa. Hänen poskensa ovat punaiset, sitä ne ovat aina, onhan hän kevyen kiihtymyksen vallassa, sitä hän on aina, hän on aina tunteen vallassa, hän haluaa jakaa ajatuksiaan, jotka ovat tunteita, mutta eikö tunnekin käy jos ajatus on rikki, täytyyhän keltuaiselle jotain tehdä, kun kuori on mäsänä. Sen keltuaisen nielee raakana tunnevelloja, vain, koska se tuntuu hyvältä, se on helposti nieltävä ajatus, ja se ajatus asuu tunnevellojan punaisissa poskissa, kireissä poskilihaksissa, yhteen jauhautuneissa hampaissa, joista on pian jäljellä enää nysät, sitten veriset tyngät, verta vuotavat ikenet, jotka eivät koskaan parane, joiden ei anneta parantua. Eikä syytä siihen ole, parannukseen siis, sillä tunnevelloja on oman elämänsä suurmoguli, autereisten arojen alaston ratsastaja, enkeli taivaan ja maan, suklaatehtaan Villi Vonkka, jolla on hallussaan makean elämän salaisuus. Ja se salaisuus on kultapaperiin kääritty, hyhmäisenä vapiseva raaka kuollut ajatus.
Onnea voittajille.
