"Anteeksi, en kuullut. Pääni oli perseessäni."

Lapselle opetetaan jo pienestä pitäen, että suurin synti on pahuus. Sadun ilkeä (ja ruma!) noita haluaa tehdä ilkeitä asioita kiltille (ja kauniille!) prinsessalle. Sadun opetus on aina se, että paha saa palkkansa. Luutunut käsitys ihmisen perimmäisestä olevaisuudesta vaatii kuitenkin päivitystä. Helmasyntimme ei nimittäin ole pahuus, vaan se on typeryys, ja siitä vasta palkkaa maksetaankin.

Satuihin uskova, draamaan taipuvainen länsimaisessa kulttuuriperimässä uppopaistettu ihminen harhailee elämänsä poluilla pahuutta peläten. Hän etsii sitä, löytääkin, nimeää pahuudeksi. Sitten varoo. Kaikki on hyvin niin kauan, kun pää on poterossa ja happivaje sitä luokkaa, ettei ajatuksen kaari levittäydy turhan kauas keskiöstä.

Sopivan gamma-aallon löydyttyä matka jatkuu katse tiukasti auringon kultaamassa horisontissa. Kaidalla tiellä taiteillessa tapahtuu kuitenkin jotain häiritsevää, jotain, mikä melkein saa matkalaisen vilkaisemaan jalkoihinsa, mutta vain melkein; alhaalla, näkökentän periferiassa, lupsahtelevat jalat tuon tuostakin saviselta tieltä ojan puolelle. Ja kengät, ne eivät ole enää valkoiset vaan ruskeatuhruiset, ojan liemessä lionneet, märältä haisevat. Tämä kaikki on silkkaa vahinkoa, tietenkin, tie on liukas ja askel harhailee sen kummemmin yrittämättä. Eihän kukaan tahallaan itseään tahri, tahi toista loukkaa, yrittää vain polulla itse selvitä parhaansa mukaan.

Mutta niin vain on ihminen typeryyteensä tahriintunut. Ovela ihminen tekee kaikkensa typeryytensä verhotakseen, perustaa lahkoja ja järjestöjä, missä yhdessä hyvän hiileen puhalletaan, takapuolet tanakasti muulle maailmalle pystyssä. Kotipihoilla hymyillään laimeasti, kuunnellaan kohteliaisuudesta, ajatukset kuitenkin jo syvällä siellä, minne aurinko ei paista.

Ja hyvästäkin puhutaan, luodaan tarinaa, joka on sadusta niin kuin pahuuskin. Jokaisella on oma tarinansa, oma taiturimainen naamarinsa, joka syötetään halukkaalle yleisölle pehmeäksi keitettynä. Lillutaan yhdessä tässä ureanlämpimässä lammikossa, tykätään yhdessä! Etenkin, jos siten välttyy koskaan näkemästä kenenkään naamaa hoodeenä. Liika todellisuus, se ei ole hyvästä.

Vaikka eihän sitä kukaan hyväksi ihmiseksi itseään vasiten nosta, jotenkin sitä vain päätyy sellaiseksi. Ensin sitä surffailee ja sitten sitä putoaa kaninkoloon ja pian sitä huomaakin jo lootuksenkukan kukkivan siellä kaikkein pyhimmässä. Ja sitä kun kumartuu nuuhkimaan, huomaa pian, että pää on juuttunut korvista kiinni, eikä sitä sitten tarvitsekaan enää huolehtia yhtään mistään. On jotenkin uudestisyntynyt olo.

Mutta kengät. Ne eivät pirulaiset vaan tahdo lähteä jalasta.

Nainen, älä

Alussa oli sana, ja se sana oli älä. Se oli maalattu maailmankokoisin kirjaimin kaikkialle, minne tyttö keksikin katsoa. Aluksi tyttö ei ymmärtänyt, ei huomannut sanaa, mutta oppi kyllä lopulta lukemaan maailman kieltä. Ja se sana oli kaikkialla.

Ja se oli katala sana. Koska sitä ei koskaan sanottu. Mutta sanoma oli selkeä, viesti tuli perille. Kirjainten viivat tyttö näki aikuisten alaspäin kääntyneissä suupielissä, kuuli kuiskaukset rivien välissä. Sanottiin: ”Ole, tunne, sano! Mutta hiljempaa, nätimmin, jalat ristissä.” Tyttö jähmettyi ja lopulta kaatui jäykin jaloin. Tahmea maa veti puoleensa kuin kyyhkyslakka yksinäistä korkokenkää, ja tyttö tempoi itseään irti kaikin voimin.

 Kun nuori naisnäyttelijä suomii oikeistolaista puoluetta, syntyy kohu. Kun keski-ikäinen miesnäyttelijä suomii oikeistolaista puoluetta, mitään ei tapahdu. Naisen sanat heijastavat taakseen varjon, joka ei suinkaan mukaile sanojen ääriviivoja, vaan joka muodostaa aivan toisen sanan: nainen. Kyseessä ei ole mielipide, vaan naismielipide. Onhan se ihan nais, mutta.

Maailma, joka näennäisesti lepää miesten harteilla, menee sijoiltaan, kun nainen avaa suunsa. Mistä aineesta on taottu nuo sanat, jotka ovat niin painavia, mutta silti näkymättömiä? Entä mikä on tuo haju, joka leijuu ylenkatseen ja vähättelyn yllä? Haistatteko sen?

Mielipiteet antavat naiselle huonon maineen. Kun nainen sanoo jotain, hänen on parempi olla sataprosenttisen tosissaan sekä ehdottoman vakavissaan. Nainen ei spekuloi, nainen väittää. Väittävä nainen on aggressiivinen, se on parempi vaientavaa kovin keinoin. Haistatteko sen taas? Setämies voi laveasanaisesti esitellä maailmantulkintojaan, eikä kukaan vaienna häntä, olivat hänen tulkintansa millaisia hyvänsä. Ihana on, setämies, pelkästään joviaali. Nainen, jotain muuta. Hölisevä vaski, räksyttävä narttu. Sillä nyt on noita mielipiteitä.

Mielipidettä pahempikin synti naiselle on virhe. Sillä se ei ole vain virhe, se on naisvirhe. Naisvirheet ovat muita virheitä vakavampia, sille ne kertovat jotain todellista kantajastaan, jotain peruuttamatonta. Ne paljastavat naisen todellisen luonteen, hänen sisimpänsä. Naisvirhe on virhe, jota ei voi kumota. Tiedäthän, ne nyökyttelevät tai enintään kainosti sivuun kääntyvät päät, kun mies puhuu läpiä päähänsä, suorittaa virheen. Ehkä hymähdetään, ehkä ollaan kuulematta. Pian jo taputetaan selkään, annetaan olla. Kohta se varmaan taas sanoo jotain järkevää. Kun nainen puhuu läpiä päähänsä, päät kääntyvät kohti, äänet terävöityvät, oletkos jo siinä. Mieluiten naama nepparilla.

Tyttö tempoi itseään irti kaikin voimin tahmeasta lattiasta. Ohi kulkivat niin äitipuoli kuin prinssikin, mutta kukaan ei kumartunut auttamaan, tarttumaan kainaloiden alta kiinni. Lopulta tytön oli kerättävä voimiaan, ja siinä levätessään hän katseli ensi kertaa ympärilleen. Ja mitä hän näkikään? Sadoittain, tuhansittain sieviä tanssiaismekkoja rypistyneenä, hieroutuneena tahmeaan lattiapintaan kiinni ja sadoittain, tuhansittain kanssasisaria, jotka vimmaisa tempominen oli lyyhistänyt lattialle. 

Sitten tapahtui jotain. Viileä tuuli alkoi puhaltaa, se nostatti pölykiehkuroita maassa makaavien ympärille ja kutsui heidät kanssaan tanssiin. Ensin nytkähti vain yksittäinen käsivarsi, jalka etsi sijaa pohjansa alle. Sitten alkoivat päät nousta. Katseet repeytyivät lattiasta, syttyneet katseet, ne näkivät sen minkä tyttökin, sadat ja tuhannet nytkähtelevät raajat, jotka vääntelehtivät kuin yhteisen sähköiskun saaneena, ja silmät, jotka katsoivat toisiin silmiin, tietävinä, rävähtämättä. Kyynärä kyynärältä, polvi polvelta, yhtenä aaltona he nousivat, lähtivät liikkeelle. He tulevat.

Haistatko sen jo?  

Sinua on varoitettu.