Unelmien nuoriso

Hei, sinä setä siellä Piikkipaatsamametsässä! Haluaisin nähdä, missä sinä asut. Siellä on varmasti kovin erilaista kuin täällä kaukana Suomessa. Olen saanut käsityksen, että maanne on ihanuuksien ihmemaa, mutta että ihmisetkin olisivat aivan erityislaatuisella tavalla upeita. Niin sen täytyy olla, niin vankasti olen silmiäni huuhdellut teidän kuvatuotteillanne. Ja mitkä retinakyydit olenkaan saanut! Isot ihmisenne ovat joko pulleita ja höpsöjä tai kitulanteisia välkkyhymyjä, lapsenne suloisesti sössöttäviä pottatukkia. Mutta ne teidän teininne. Ne ne vasta erikoislaatuisia ovat. Siinä ovat filosofinen viisaus ja täydellisen oikea huulikiillon sävy tehneet sellaisen liiton, ettei tuloksena voi olla mitään muuta kuin pökerryttävää ylenkatsonnan ja aforismien ilotulitusta. Mikä tyyli, mikä maku!

Piikkipaatsaman varjo tarjoaa selvästikin suotuisan kasvualustan nuorelle, jollaista ei tapaa kuin taikaruudun tuolla puolen. Meidän koivun ja männyn ristivarjossa kasvaneet nuoremme ovat neulasen, jos useammankin, verran banaaliin kallellaan. Kun selaan nuoruusvuosieni päiväkirjoja, ei sieltä ikäväkseni välity minkäänlaista viisautta, ei salattua tahi julkituotuakaan. Lausahdukset ”se tykkää kans Samista mut onneks mä oon vitun paljon paremman näkönen” ja ”oispa jo viikonloppu, viinaa!!!!” aukeavat aivan ensimmäisellä lukukerralla. Ne kertovat suorasanaisesti ja selkokielellä siitä lapsekkuuden ja hillittömyyden liitosta, joka nuoruus on. Elähdyttävien ajatuskudelmien sijaan päiväkirjani sivujen välistä löytyy esimerkiksi kadulta napattu tupakannatsa; olihan ihastukseni kohde hatsinkestävää hetkeä aiemmin vedellyt siitä henkosia. Lienee tarpeetonta lisätä, että elin vielä lapsenomaisessa haavemaailmassa, jossa pojille puhumisen sijaan heistä kehiteltiin romanttisia tarinoita omaksi iloksi ennen nukkumaan menoa.

Ajatusten ja puheenparren hienostuneisuuden puutteen lisäksi en koskaan, kertaakaan muista nuorena kommentoineeni omaa nuoruuttani. Emme oikeuttaneet tai perustelleet tekemisiämme tai tekemättä jättämisiämme sillä, että ”hei, nuoriahan tässä ollaan, YOLO!”. Ehei. Emme eläneet millään muovinliukkaalla metatasolla, joka olisi antanut meille avaimet itsereflektioon tilanteessa kuin tilanteessa. Ei ole erikseen ”nuorta minua”, joka olisi jotenkin tajunnut elämää freesisti mutta kypsästi, ja ”aikuisminua”, joka olisi tyhjäkatseinen, kaavoihinsa kangistunut sohvamölli. On vain minä. Minä olen minä. Vauhti minuuden (teoreettisessa) kehityksessä on niin toivottoman hidas, että se on kuin vaivaiskoivun kasvua katselisi. Muutosta ei voi silmin havaita. Muistan kylläkin nuorena ajatelleeni epäilyttävän usein olevani kovastikin muita ylevämpi ja parempi tyyppi, mutta moiset harhakuvitelmat ovat luojan kiitos karisseet vuosien hellässä hionnassa. Toimiemme motivaattorina ei myöskään ollut mikään sen kummempi kuin jonkinlainen joukkohysteria. Yksi sai idean, ja muut seurasivat perässä. Ettei vaan olisi ollut tylsää. Tai aikaa ajatella.

Lähetänkin Piikkipaatsaman katveeseen seuraavanlaisia terveisiä: nostalgiatripit menevät kansaan kuin Pandora Rantarockiin, mutta älkää juottako meille pelkkää unikonsiementeetä. Livauttakaa laseihin useammin jotain terävää ja karvasta, joka nostaa katseemme ylös ja avaa äänemme. Auttakaa meidät pois siltä ikuiselta spring brakelta, jossa napapaidat ja nenärenkaat ovat synonyymi syvällisyydelle ja aitoudelle. Nostakaa kohti uutta, älkää johdattako jo kerran kahlattuun veteen. Siinä virrassa lilluu jo tarpeeksi monta riekaleiksi revittyä pilottitakkia. Emme tarvitse tukkeeksi vielä salihousujakin.

Ja BTW. Piikkipaatsama on toiselta nimeltään orjanlaakeri. Että repikää siitä symboliikkaa, bitches!