Makaan sohvalla hämärässä huoneessa. Ajattelen; siis olen! Mikä suloinen, yksinkertainen totuus. Se armahtaa minut kuin tuhat anekirjaa. Se laskee minut aivoaaltojen loivana leppelehtivään loiskeeseen, taikoo minusta alfasurfarin. Olen tyytyväinen, ehkä jopa… onnellinen? Ajatusteni virta vie minua sinne tänne; en vaadi itseltäni muuta kuin täydellistä antautumista. Suljen silmäni.
Kunnes.
Satun kurkistamaan puolitangossa lupsottavien luomieni alta ja alan ihmetellä, miksi verhoni ovat kiinni. En enää tarkalleen muista, miksi suljin ne. Kohottaudun sohvaltani, joka natisee tuskissaan syleilystämme erkautuessani, ja paljastan ikkunan verhojen takaa. Katson ulos. Sohvalla maatessani jotain on tapahtunut: maastosta tojottaa rakennelma kuin viisto fallos, kuin ikuisiin lähtökuoppiin jämähtänyt raketti. Siinä se nyt on: oppimisen dystooppinen pikkuserkku, Iänkaikkisen Itsensä Kehittämisen (IIK) kalteva torni. Ja nyt, kun olen nähnyt sen, se ei jätä minua rauhaan. Ikkunasta näen, miten sankat ihmisjoukot ovat lähteneet liikkeelle, nousseet omilta surffisohviltaan. Heistä muodostunut vankkumaton virta kulkee kohti valkoisena hohtavaa IIK-tornia.
Tovin näkyä tarkkailtuani sisimpääni syttyy uudenlainen värinä, outo levoton kutka. Pian huomaan kadehtivani noita kulkijoita, ihmisiä, jotka eivät ole tyytyneet, jotka ovat tyydyttymättömiä; kuin ikuisessa hyvän kierteessä sinkoilevat liukkaat, kullankeltaiset avokadosta mekaanisin menetelmin puristetut öljytipat. Minäkin haluan kehityksen yläkaarelle; minäkin haluan updatettaa itseni nextille levelille - ajattelen juuri näin, sillä juuri tällaisia sanoja ihmisvirrasta sinkoilee. Kuulen äänet nyt jo aivan selvästi, sillä olen työntynyt ikkunastani roikkumaan niin, että yläruumiini retkottaa ihmisten yllä. Sitä siis IIK-tornissa harrastetaan, totean. Pyyhkäisen viimeisetkin kuolat poskeltani. Näen jo sieluni silmin, miten IIK-tornin hohtavilla, hajuttomilla käytävillä sinnikkäät sielut sutivat kaltevalla pinnalla aina vain eteenpäin, kunnes saavuttavat päätepisteensä: väistämättömän täydellisyyden. Minun on saatava osani siitä, minun on saatava ahmia arvomarkkinoiden antimia vatsanpohja väristen! Tuntematon loppuratkaisu kiihottaa, absurdi kilpajuoksu koukuttaa kuin tekomystillinen televisiosarja. Tunnen sopulin sieluni heräävän. Vetäydyn ikkunasta ja taakseni katsomatta juoksen ovesta ulos.
Jätän siis suloisen sohvani ja aloitan eeppisen matkani IIK-torni johtotähtenäni. Pihalla seisoessani huomaan oitis, että taipaleesta ei tule helppo, sillä tornille johtaa tanakoiden, valkoisten aitojen muodostama labyrintti. Mikään ei kuitenkaan pysty lannistamaan minua, sillä näen silmieni edessä vuolaiden ihmisvirtojen valuvan tornia kohti innosta pöristen. Huomaan ajattelevani, että helpoiten pääsisin perille alittamalla aidat, mutta kukaan muu ei näytä tekevän niin. Se ei siis ehkä ole hyväksyttyä. Liityn hieman epäröiden ihmisvirtaan, joka kulkee labyrintissa, mutta hetken kuljettuani alan rentoutua. Tajuan, etten voi mitenkään mennä vikaan, kun seuraan muiden vanavedessä. Vielä hennosti väräjävät aivoaaltoni yrittävät viestittää minulle miksi, mutta minä huudahdan ääneen miksi ei? Säikähdän huutoni pelästyttävän muut, mutta pelko on turhaa; muutama lähi-ihminen jopa yhtyy huutoon. Miksi ei? Pian olen vakuuttanut itseni: ei ole syytä olla olematta, jos ollakin voi.
Matka labyrintissa on pitkä ja toisteinen, joten aikani ratoksi alan muistella etäännyttävän ironisesti vanhaa elämääni. Pullea sohvani näyttäytyy muistoissani irvokkaasti turvonneena, rantaan ajelehtineena mursun ruumiina. Miten kummassa suostuinkaan tyytymään pre-IIK-elämäni alhaiseen vaatimustasoon? Sohvan istuintyynyt - nehän nyt ovat kertakaikkisesti aivan liian matalalla. Sohva vie ihmisen liian lähelle lattiaa, liian lähelle maata, lähelle multaa, siellä möyriviä valkoisia matoja, jotka herkuttelevat entisten tärkeiden henkilöiden harsoontuneella lihalla. Alas! Se on suunta, johon ei kenkään ole meneminen! Siispä vain ylöspäin, ylöspäin! Sinne, missä tornin pää häämöttää valkeiden cumulus humilisten syleilyssä.
Näiden ja muiden samantapaisten ajatusten vallatessa aivoni otan aimo tärskyn naamaani törmätessäni edessä kulkevan kanssailakoijan takaraivoon, ja hämmästyneenä huomaan saapuneeni IIK-tornin oviaukolle. Olen perillä mutta vasta alussa, ajattelen viisaan tuntuisesti, ja ruoto reteänä astun ovesta sisään. Tästä vaiheesta alkaen ajatukseni alkavat sumentua, eivätkä muistoni ole muuta kuin tuulessa repeilevää usvaa. Tiedän vain sen, minkä tiedän yhä: sen, että putoan. Olen pudonnut jostain, ilmeisesti IIK-tornin huipulla olevasta aukosta, ja meitä on muitakin. Huudamme kaikki omaa kauhuamme, ja sanat peittävät toisensa alleen. Painovoiman vankassa imussa olevat hahmomme tempoilevat, kuka sulokkaasti ja kuka spastisesti, enkä voi olla ajattelematta, että tässäkö se nyt oli. Loppuhuiputus. Meidät huiputettiin huipulle. Näin ajattelen, tai ajattelehden; ajatukseni eivät enää ole siisteissä nipuissa kuten vielä matkatessani tornille. Ne lojuvat levällään kuin toisiinsa törmäilevät sanat, jotka kauhistuneista suistamme ilmoille sinkoilevat. Erotan niistä muutamia: kaino ja punasteleva miten, vanha kunnon yrmynaama mitä sekä epämiellyttävä totuudenlaukoja miksi, ja nyt nuo entiset ystäväni pyörivät kaatunutta muttei vielä maatunutta kahdeksikkoa pääni ympärillä.
Miten jouduin tänne? Mitä tapahtui IIK-tornissa? Onko kaikki, mikä hohtaa, valaistumista? Sattuuko, kun osun maahan? Minne sieluni sitten kimpoaa?
Miksi mikään ei riittänyt? Miksi meille tuli loputon tarve kasvaa ja kehittyä, sutia alati ankarampaan kulmaan kallistuvilla liukkailla käytävillä, vaikka oikeasti olisimme halunneet vain olla rauhassa ja kuunnella hiljaisuudessa päänsisäistä radiolähetystä? Miksi meidät ladattiin niin täyteen odotuksia itsemme, läheistemme ja elämämme suhteen, että lopulta tippuminen oli vain ajan kysymys?
Muistoni loppuvat siihen, kun joku kaapii litistyneen muotoni maasta ja liimaa kiiltokuva-albumiin. Ihan kivalta näytän siinä, ilman huolia tai haluja. Ihan kivalta.
IIIIIIIIIIIIIK!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti