Ivan. Ivan! Miksi teit sen?
Olet nokkela mies, mikäli nokkeluudella tarkoitetaan viisastelevaa vittuilua. Olet myös älykäs mies, mikäli älykkyydellä tarkoitetaan kykyä taivuttaa kaikki logiikan nuolet osoittamaan oman argumentaation mukaiseen lopputulemaan, mikä se nyt kulloinkin sattuu olemaan.
Olen yrittänyt ymmärtää sinua ja tarkoitusperiäsi kokonaisen päivän, mutta, huoh, yritetään nyt vielä kerran. Nähdäkseni kirjoituksesi aiheen saattoi kuvitella otsikosta päätellen olevan se, että kyseenalaistat patriarkaatin olemassaolon. Kun sitten luin kirjoitustasi eteenpäin, kylläkin vain sormien välistä vasen silmäkulma rajusti nykien - olenhan asioita tarpeettomasti monimutkaistava, tunteiden vallassa vellova vaginasäkki - huomasin varsin pian, että oikeastaan halusitkin perustella sitä, miksi patriarkaatti on ihan ok. Sillä onhan sen olemassaolo tieteellisesti perusteltua, miehet kun yleensä ovat kiinnostuneita asioista, naiset ihmisistä.
Ymmärrysyritykseni uhkasi siis jäädä luvattoman tuloksettomaksi, kun jo otsikon jälkeen olin nyrjäyttää hentoisen kynäniskani proposition äkkiväärästä suunnanvaihdoksesta, mutta sitten koin eräänlaisen ilmestyksen - olenhan kaikkeen ylianalysoivasti suhtautuva, henkistyneisyyden keppihevosta jalkovälissäni hierova epämies. Ilmestys saapui minulle nostalgisen muiston muodossa - olenhan mitä mitättömimpien antiasioiden äärellä tarpeettomasti liikuttuva vittuhousu - ja sen ilmestyksen nimi oli Keijo. Vihdoin ymmärsin, nimittäin sen, että sinä, Ivan, olet Keijo.
Keijo oli koulutoverini, joka innostui lukiossa kehonrakennuksesta. Hän oli fiksu poika, matemaattisesti lahjakas, hauskakin, ja auttamattoman huonolla itsetunnolla varustettu. Jostain syystä Keijo ei kestänyt sitä, että asiat eivät olleet hänen hallinnassaan, mitä hän yritti kompensoida kehonrakennuksen kurinalaisuudella rajoittavin ja turvaa tuovin ruokavalioineen. Kun me muut jyystimme ruisleipää kirjoituksissa, Keijo löyhytteli tonnikalan pistävää löyhkää ympärilleen. Keskeisintä Keijon ytimen, sanoisinko jopa keijouden, ymmärtämisessä oli kuitenkin juuri se, että Keijo ei kestänyt epävarmuutta. Hän oli finninen totuudentorvi, joka uhrasi ihmisyyden totuuden alttarille ja veteli nippelitiedon litsareita kaikille niitä mielestään ansaitseville.
Ja kun nyt mietin Keijoa, Ivan, mietin sinua. Keijon isä oli viinaa litkivä häntäheikki. En tiedä, mikä sinun primaalitraumasi on, mutta jokin opioidireseptoreitasi on rassannut ja rajusti. Tässä vaiheessa vuodatusta alahuuleni alkaa jo meille ämmille tyypilliseen tapaan väpättää. Miksi, Ivan, miksi? Miksi et halua ymmärtää meitä? Miksi et halua uskoa meidän kokemuksiemme totuudellisuuteen? Miksi haluat nojautua tieteeseen tavalla, joka yrittämättäkin tuo mieleen kallonmittaukset ja kaasukammiot? Ethän sinä, Ivan, ole mikään Benkku. Sinä olet Keijo! Tule joukkoomme, Ivan. Me tarvitsemme sinua. Juuri sinua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti